Yksin

Mä oon toisinaan kadehtinut joidenkin ihmisten kykyä ystävystyä ja pitää yllä ystävyyssuhteitaan. Silleen helpon näköisesti. Helposti ja huolettomasti. Tyyliin soitanpa ystävälle kun nyt maailma potkii päähän ja lähdetään siltä istumalta tuopin ääreen itkemään, nauramaan ja vahvistamaan ystävyyden sidettä. En mä enää kadehdi, mä oon tottunut siihen jo. Siihen et mä en osaa tota. Enkä mä ehkä haluiskaan osata.

Toki mulla on kavereita paljonkin ja muutamia hyviä ystäviä vuosien takaa, lapsuudesta saakka. Mutta kaikki nää, ystävätkin, on sellasia jotka mä voisin jättää taakseni. En mä niitä jäis ikävöimään jos ei koskaan enää nähtäis. Mulle lähteminen ja jättäminen on ollut aina jopa liian helppoa. Ei se tarkota sitä etteikö mulla olis tunteita, mähän toimin tunteella, se vaan on jokin karmaiseva piirre mussa. Mä en käsitä missä vaiheessa se on muhun muuttanut, mutta mä uskon ettei aina oo ollut noin. Mulla on ollut kammottavia ja lopullisia eroja mulle todella läheisistä ihmisistä ja mietin voiko se olla syntynyt niistä?

Enkä mä mikään erakko oo. En missään nimessä. Mä nautin ihmisten seurasta, mä pidän töistä eniten siksi et mä nään siellä mukavia ihmisiä. Tuolla uudessa harrastuksessa parasta on ne muut ihmiset. Tälleen mä oon siis ihan normaali. Mutta sitten kun ollaan tekemässä lähempää tuttavuutta, niin mä lyön luukut kiinni. En mä kerro omista syvistä tunteistani enkä paskoista fiiliksistäni. En mä kerro mitä mä oon menettänyt ja mitä mä oon kaivannut ja kaipaan edelleen. En mä kerro lapsuudestani kuin kapean siivun, sen missä ei oo mitään pahaa. Mä en kerro jos äijä on tehnyt jotain mikä pahoittaa mun mielen. En mä anna itsestäni paljon mitään. Mä en halua. Äijälle oon kyllä avautunu enemmän kuin kenellekään muulle koskaan aiemmin. Se ei oikein osaa keskustella niistä asioista, enkä mä ihmettele, enhän mäkään osaa.

En mä tiedä. Mä ehkä halusin selittää jotenki sen tunteen mikä välillä tulee. Yksinäisyys. Jonkun toisen yksinäisyys voi olla erilaista. Mulla se on tällanen.