Tempaisin tuossa todella tiiviin työ- ja harrastusputken. Vaikka mulla oli koko viikon aika nihkeä olo, se väistyi kun oli tekemistä. Tiistai-aamuna lähdin kotoa, oon käynyt yöt nukahtamassa kotona ja tänään tulin työterveyshuollon kautta kotiin viikonloppuvapaille .. ja sairaslomalle. Taas (tai edelleen) kuumeessa ja jonkinlaista jälkitautia tässä nyt on liikkeellä. Oli jännä tunne tänään noin neljän aikoihin kun tulin kotiin, huomasin kaikki levällään olevat kamat, ne muutamat likaiset astiat joita ehdin sotkea, pölyt nurkissa. Enhän mä oo moneen päivään nähnyt asuntoani päivänvalolla! Siivoomaan siis, kuumeesta viis.
Luin tuosta Daalian blogista kuinka se kerto itsensä kehittämisestä. Yleissivistystä ja filosofiaa, ne on sille tärkeitä. Hieno homma. Musta on tosi upeaa että meistä ihmisistä on niin moneksi. Mä en oo itse koskaan kokenut esimerkiksi nyt vaikka filosofiaa tärkeäksi. Aikoinaan lukiossa se ainoa pakollinen filosofian kurssi sai mun karvat nousemaan pystyyn. Musta se oli älytöntä teoriaa teorian perään jotka sitten käytännössä sekoittuivat kuitenkin keskenään ja asian käsittelijästä oli lähinnä kiinni se, minkä teorian pohjalta se asiaa halusi käsitellä. Mä oon käytännön ja elämyksien ystävä. Mä haen harrastuksistani fyysistä toimintaa ja uusia kokemuksia, jotain mistä mä voin sanoa taas että olipa se mahtavaa! Mä nautin siitä että opin tekemään jotain uutta. Sitä mä nyt saan tässä uudessa harrastuksessani sieluni kyllyydestä. Toki nekin asiat jossain vaiheessa menettävät sen uutuudenviehätyksensä, mutta sitten siirrytäänkin opittujen taitojen hiomiseen ja käyttämiseen in real life.
Mistä tulee mieleen että tää etäsuhde on siltä osin mulle oikeesti vitun hankalaa. Mä tarvin käsinkosketeltavan ihmissuhteen. Tässä nyt ei tietysti olla viime päivinä ehditty paljon ees puhelimessa jutusteleen, koska siinä vaiheessa kun mulla on ollut aikaa, on se ollut myös sitä aikaa, mikä mun on pitänyt saada nukkua. Ja sitten tänään mä kysyn äijältä sen rahatilanteesta (siis josta mä tiedän että se on lähellä miinusta) ja lupaan laittaa sille jonkun verran että se selviää tilipäivään. Se sanoo ettei mun tarvi laittaa ja mä siihen että TIEDÄN, mun ei tarvi antaa sille senttiäkään, mutta mä nyt haluun ettei sen tarvi kynsiään syödä tulevan viikon aikana. Se toteaa siihen että kiitti, hei nyt täytyy mennä. Eikä sen jälkeen ota mitään yhteyttä. Moneen tuntiin. Ja voin sanoa, että tässä suhteessa se on perin outoa. Mutta vitut mä siitä. Olkoon siellä, tehköön mitä haluaa. Mä sairastan täällä ja kunhan mä tästä paranen niin mä jatkan mun omia uusia juttujani. PISTE
Harrastuksessa oli tällä viikolla intensiiviset harkat. Mä oon ollut siis todellakin vasta pari kuukautta siinä porukassa ja oon vielä ihan keltanokka. Mä sain treenipariksi kokeneen, mua vanhemman miehen. Se opasti mua kädestä pitäen ja mä opin siltä pirun paljon. Se oli hienoa, se tunne kun toinen ottaa koko ajan huomioon sen, että mä en tunne asiaa niin hyvin kuin se ja jakso opettaa ja antaa omaa arvokasta tietoaan aiheesta mulle. Hitto mä tunsin itseni erityiseksi! Se oli niin hyvä fiilis, että siitä miehestä, siitä fiiliksen antajasta tuli mulle erityinen henkilö kertaheitolla. Mä tiedän tästä lähtien että mä voin tuolla harrastuksen parissa luottaa siihen että se tarvittaessa neuvoo ja opastaa mua. Ja mä tiedän senkin että se haluu sen tehdä. Hienoa. Kun tässä hemmetin etäsuhteessa jää puuttumaan kaikki tuo. Tuo konkreettinen läsnäolo ja huomioiminen.
Mistä tulee mieleen että tää etäsuhde on siltä osin mulle oikeesti vitun hankalaa. Mä tarvin käsinkosketeltavan ihmissuhteen. Tässä nyt ei tietysti olla viime päivinä ehditty paljon ees puhelimessa jutusteleen, koska siinä vaiheessa kun mulla on ollut aikaa, on se ollut myös sitä aikaa, mikä mun on pitänyt saada nukkua. Ja sitten tänään mä kysyn äijältä sen rahatilanteesta (siis josta mä tiedän että se on lähellä miinusta) ja lupaan laittaa sille jonkun verran että se selviää tilipäivään. Se sanoo ettei mun tarvi laittaa ja mä siihen että TIEDÄN, mun ei tarvi antaa sille senttiäkään, mutta mä nyt haluun ettei sen tarvi kynsiään syödä tulevan viikon aikana. Se toteaa siihen että kiitti, hei nyt täytyy mennä. Eikä sen jälkeen ota mitään yhteyttä. Moneen tuntiin. Ja voin sanoa, että tässä suhteessa se on perin outoa. Mutta vitut mä siitä. Olkoon siellä, tehköön mitä haluaa. Mä sairastan täällä ja kunhan mä tästä paranen niin mä jatkan mun omia uusia juttujani. PISTE
Harrastuksessa oli tällä viikolla intensiiviset harkat. Mä oon ollut siis todellakin vasta pari kuukautta siinä porukassa ja oon vielä ihan keltanokka. Mä sain treenipariksi kokeneen, mua vanhemman miehen. Se opasti mua kädestä pitäen ja mä opin siltä pirun paljon. Se oli hienoa, se tunne kun toinen ottaa koko ajan huomioon sen, että mä en tunne asiaa niin hyvin kuin se ja jakso opettaa ja antaa omaa arvokasta tietoaan aiheesta mulle. Hitto mä tunsin itseni erityiseksi! Se oli niin hyvä fiilis, että siitä miehestä, siitä fiiliksen antajasta tuli mulle erityinen henkilö kertaheitolla. Mä tiedän tästä lähtien että mä voin tuolla harrastuksen parissa luottaa siihen että se tarvittaessa neuvoo ja opastaa mua. Ja mä tiedän senkin että se haluu sen tehdä. Hienoa. Kun tässä hemmetin etäsuhteessa jää puuttumaan kaikki tuo. Tuo konkreettinen läsnäolo ja huomioiminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti