Perusmiehen vappu

Hihhei. Tuli käytyä työkavereiden kanssa kippaamassa muutamat pitkät huiviin ja kun hetken katselin tuota kaupungin menoa, niin tulin siihen lopputulokseen että parempi kotona (oman skumppapullon kanssa) kuin oksentelevien teinien keskellä.

Tänään aamulla herätessä tuli jännä fiilis. Äijän kummityttö tuli mun mieleen ja mulle tuli sellanen pakkoajatus ostaa sille tuliainen. Nyt kun mä kerran oon ens viikolla siellä päin. Mä keittelin kahvit ja läksin nopeasti liikenteeseen ihan vaan se tuliainen mielessäni. Mä kiertelin kauppoja ja löysinkin sille juuri sellasta mitä mulla oli mielessä. Ei ollut mikään kallis eikä suuren suuri. Mutta mä uskon että se tykkää siitä. Mä muistan omasta lapsuusajastani sen kun joku sukulainen tuli kauempaa käymään, niin aina sitä odotti jotain tuliaista. Ihan mitä vaan. Joskus mun täti toi mulle jonkun hotellin shampoopullon tai muun vastaavan ja sekin teki mut onnelliseksi sillon. Pääasia että sai TULIAISEN. Mikäpä sen mukavampaa kuin tehdä yksi pieni naisenalku hetkeksi onnelliseksi :)

Joskus nuorena mä haaveilin siitä että muuttaisin johonkin outoon kaupunkiin ja jättäisin kaiken menneen taakseni. Nyt kun mä oon sen jollain tavalla päässyt toteuttaan, mä huomaan että menneisyys seuraa minne ikinä meneekin. Mulla nyt on noita siteitä tohon entiseen elämään vahvastikin, en mä niitä karkuun enää pääse. Ja nyt vasta huomaan kuinka naiiivi oli se luulo siitä, että lähtemällä pääsee eroon kaikesta entisestä. Ei niistä pääse, ne on pään sisällä, ne on uusien ystävien kysymyksissä, ne on ihmisen rakennuspalikoita. Ei entisestä pääse eroon noin vain. Se mua vaivaa. Mulla on niin paljon entistä josta mä haluisin eroon.

No joo. Nyt alkaa mennä turhan syvälle. Eiköhän jatketa työväen juhlaa. Skåål!!

Kunhan kirjoittelen

Mä oon aivan poikki. Niin töissä kun vapaa-ajallakin on ollut järjettömän hektistä viimeset pari viikkoa. Tänään on mun lepopäivä, jonka mä oon pyhittänyt vain itselleni. Tää on vaan tää yks päivä, mutta kohta töissäkin helpottaa ja saan nauttia ylityövapaista toden teolla.

Lähdin shoppailemaan tarkoituksena ostaa kengät, farkut ja ehkäpä uus takki. Uudessa kaupungissa on kiva kuljeskella tuntemattomana kaduilla ja katsella muita ihmisiä. Mä etsin tennareita monesta kaupasta ennenkuin viimein löysin ne Andiamosta. Ihan sellaset perustennarit joilla on hyvä kävellä. Farkkuja kokeilin vaikka kuinka monet, mutta törmäsin taas tähän mun hemmetin ongelmaan. Mun kroppa hylkii farkkuja, mitkään ei näytä hyvältä päällä. Että mua vituttaa. Mä oon aina toivonut itselleni vähän isompaa persettä, mutta tänään musta näytti siltä että eipä sen tarvi tosta enää levitä. Vois luulla ettei oo kauheen iso, jos koon 36 housut menee näppärästi jalkaan. Mutta mun perse näytti aivan valtavalta siellä kaupan peilissä. Epäilin kyllä sitäkin että mä oon itse liian kriittinen, mutta en mä nyt sitten voinut niitä ostaa. Katselin sitten paria pyöreähköä naista joilla oli tiukat farkut ja ne näytti aivan hyvältä, vaikka oli leveää persettä ja muhevaa reittä. No nyt mä kuitenkin tiedän missä kaupassa ne yhdet 'lähes'farkut on, ehkä mä käyn vielä niitä kokeilemassa. Takkia en sitten alkanut edes etsimään, mä haluun löytää ne farkut ensin.

Kaupungilla jonotin automaatille ja joku keski-ikäinen nainen mongersi mulle jotain. Mä en ensin tajunnut et se puhui mulle, ja kun mä sen tajusin mä vaan katsoin sitä kysyvästi ja se kysyi sitten englanniksi että puhunko ruotsia. Enpä mä siihen muuta voinut sanoa kun että en. Kai sekin irtois, mut ei noin puskista. No se kysyi sitten englanniksi että mikä tää liputuspäivä on. Mä olin just tsekannu mun puhelimen kalenterista samaa, mut siinä ei sanottu ja mä siihen tuumin et en mä tiedä. Englanniksi tietty, sitä mä osaan. Se rouva sitten kysyi et oonko mä suomalainen johon vastasin myöntävästi. Se katsoi mua päästä varpaisiin ja hymyili epäilevästi. Epäili todennäkösesti tuota viimeistä väittämää, koska en kyennyt kommunikoimaan toisellla kotimaisella saatikka että olisin tiennyt isänmaani liputuspäivän. Tuli muka vähän nolo olo. Kohta se jo nauratti.

Sit mä tulin kotiin ja aloin järjesteleen noita harvoja kaappejani. Mä oon sellanen sotkukaappi-ihminen. Mun kaapit menee jostain syystä aina sekaisin ja mä joudun järjesteleen niitä sitten aika ajoin. Tämä kerta oli tosi tuottelias, yhden talvitakin taskusta löysin kaksi lakupötköä ja toisen talvitakin taskusta löysin Geisha-patukan. Ruokakaapit pitäis vielä järjestellä, mutta niillä ei oo niin kiire. Piti tuo vaatetilanne ottaa muutenkin haltuun, jotta tietää mitä vielä shoppailla.

Huomasin biojätepussin menneen pohjasta rikki kun mä nostin sitä laittaakseni siihen lisää täytettä, great. Mädänneitä kurkunpäitä ja yksinäinen kirsikkatomaatti, jonka kylkeä koristi homeläikkä; jotenkin muistutti mua kuolemasta. Kuolema ei oo mulle mikään peikko. Sehän tulee kun on tullakseen. Sen verran mä vaan toivon ettei se mun kohdalla oo mikään hidas ja kivulias.

Sit mä kokkailin ruokien jämistä aivan herkullisen aterian. Lorautin sekaan Mustapekka-ruokakermaa ja kyllä maistui. Mä laitoin sitä kermaa uhallakin. (Hitto mähän voisin ryhtyä myös mainostajaksi tässä samalla.) Sit mä söin jälkiruuaksi kaikki ne löytämäni patukat ja aloin katsoon netistä pornoa. Sehän johti väistämättömään ja sen jälkeen mä oon ollut tässä tosi vapaapäiväisen rento. Viikon päästä mä lähden äijän luo. Siitä on sitten kaksi kuukautta kun ollaan viimeksi nähty. Mä sanoinkin jo sille et mä koitan olla lataamatta suuria odotuksia seuraavalle tapaamiselle, mut en tiedä onnistunko.

Yksin

Mä oon toisinaan kadehtinut joidenkin ihmisten kykyä ystävystyä ja pitää yllä ystävyyssuhteitaan. Silleen helpon näköisesti. Helposti ja huolettomasti. Tyyliin soitanpa ystävälle kun nyt maailma potkii päähän ja lähdetään siltä istumalta tuopin ääreen itkemään, nauramaan ja vahvistamaan ystävyyden sidettä. En mä enää kadehdi, mä oon tottunut siihen jo. Siihen et mä en osaa tota. Enkä mä ehkä haluiskaan osata.

Toki mulla on kavereita paljonkin ja muutamia hyviä ystäviä vuosien takaa, lapsuudesta saakka. Mutta kaikki nää, ystävätkin, on sellasia jotka mä voisin jättää taakseni. En mä niitä jäis ikävöimään jos ei koskaan enää nähtäis. Mulle lähteminen ja jättäminen on ollut aina jopa liian helppoa. Ei se tarkota sitä etteikö mulla olis tunteita, mähän toimin tunteella, se vaan on jokin karmaiseva piirre mussa. Mä en käsitä missä vaiheessa se on muhun muuttanut, mutta mä uskon ettei aina oo ollut noin. Mulla on ollut kammottavia ja lopullisia eroja mulle todella läheisistä ihmisistä ja mietin voiko se olla syntynyt niistä?

Enkä mä mikään erakko oo. En missään nimessä. Mä nautin ihmisten seurasta, mä pidän töistä eniten siksi et mä nään siellä mukavia ihmisiä. Tuolla uudessa harrastuksessa parasta on ne muut ihmiset. Tälleen mä oon siis ihan normaali. Mutta sitten kun ollaan tekemässä lähempää tuttavuutta, niin mä lyön luukut kiinni. En mä kerro omista syvistä tunteistani enkä paskoista fiiliksistäni. En mä kerro mitä mä oon menettänyt ja mitä mä oon kaivannut ja kaipaan edelleen. En mä kerro lapsuudestani kuin kapean siivun, sen missä ei oo mitään pahaa. Mä en kerro jos äijä on tehnyt jotain mikä pahoittaa mun mielen. En mä anna itsestäni paljon mitään. Mä en halua. Äijälle oon kyllä avautunu enemmän kuin kenellekään muulle koskaan aiemmin. Se ei oikein osaa keskustella niistä asioista, enkä mä ihmettele, enhän mäkään osaa.

En mä tiedä. Mä ehkä halusin selittää jotenki sen tunteen mikä välillä tulee. Yksinäisyys. Jonkun toisen yksinäisyys voi olla erilaista. Mulla se on tällanen.

Kyynisyydestä

Mua harmittaa maailmassa toi kyynisyys. Sananakin se on jo hirveen ruma. Kyyninen, kyynistyä, kyynisyys; mulle tulee koko sanasta mieleen sellanen selkä köyryssä kulkeva vanha ihminen joka naurahtelee pirullisesti kaikelle mitä ympärillä tapahtuu. Sellanen joka ei saa aitoo iloo mistään, ei osaa enää nauttia, ei surra eikä ikävöidä. Kyynisyys on silleen aateltuna tosi säälittävää. Jostain luin jonkin määritelmän että kyynisyys = epäilevää suhtautumista. No, säälittävää sekin on. Nyt kun olen lueskellut näitä blogeja niin oon törmänny monta kertaa siihen, että ihmiset kertoo tulleensa kyynisiksi etenkin rakkauden suhteen. Tottakai rakkaus on suuria tunteita ravisteleva elämys, mutta mä en käsitä miksi sen suhteen pitäis kyynistyä. Millasta elämä on jos suhtautuu johonkin kauniiseen lähtökohtasesti epäilevästi? On joo paskoja suhteita ja paskoja kumppaneita, toisilla enemmän toisilla vähemmän, jotku kokee olevansa idioottimagneetteja, toiset saa aina nenilleen ja ja ja. Mutta silti, rakkaus on hirvittävän kaunis asia, toisinaan se kestää hetken, toisinaan hieman useamman. Siis kyllä mä myönnän että kaivan mäkin monesti huonoja asioita tässä nykyisessäkin parisuhteessa esiin, aivan tahallani, mutta kaikesta siitä rakkaudesta mitä mä oon kokenu, en vaihtais hetkeäkään pois. En koskaan.

Mä oon saanu lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen kokee kaikkee kurjaa. Oikeesti sellasta mistä en viitsi nyt avautua. Oon kokenu sellasta millä mä saisin tavallaan lisenssin siihen, että voisin olla lopun ikääni kyyninen ja sarkastinen kaikkea rakkautta ja siihen liittyviä lieveilmiöitä kohtaan. Mut en mä oo. Eikä musta taida tullakaan. Miksi kyynisyys on muka niin hienoa? Sillä ei voita yhtään mitään. Enkä tarkota nyt mitenkään että elämä ois jotain kisaa jossa on voittajia ja häviäjiä, vaan ihan vaan sitä että mun mielestä ne hetket joita täällä saa viettää, niin kannattaako niitä hukata? Kyynisyyteen ja muihin yhtä yleviin tunteisiin. No niin, huomaan mäkin välillä itsessäni tätä kyynistymistä, mutta en mä aio antaa sille periksi. Mulla on vielä kauan elämää elettävänä ja jos joku juttu menee puihin, niin seuraava juttu on jo tulossa. Ja se seuraava voi olla edellistä hienompaa. Ja tää pätee kaikessa mitä elämässä tapahtuu, eiks niin? Rakkaudessa sä et voi koskaan tietää, vaikka sulla olis ollu kymmenen paskaa kumppania, sä et voi sanoo et se seuraavakin ois paska. Sä et vaan voi ottaa sitä kantaa että 'elämä nyt vaan tykkää potkia päähän just sua', sillä sitä elämä tekee kaikille, ainoo mitä sä voit tehdä, on suhtautua siihen toisin. Joskus voi suhtautua epäilevästi, mutta ei sitä voi elämän ohjenuoraksi ottaa.

No niin, olen purkanut. Ugh!

Äijä se aina yllättää

Sen se todellakin aina tekee. Eilen, myöhään illasta, se soitti kännissä kaverinsa luota ja lateli kauheen litanian selityksiä sille, että se lähti ryyppäämään. No ei se mua haitannut, se haittasi enemmän että se ilmoittelee asiasta tuolla tavalla. Kotiin tultuaan se oli laittanut hempeän kännisen viestin ja herätti mut sitten aamulla puhelinsoitolla. Se luuli että mä oon vihainen siitä ryyppyreissuideasta ja selvitin sille sen asian. Nyt se on päivän ollut isänsä apuna remppahommissa ja äsken se soitti taas pitkän puhelun. Ja yllätti mut totisesti. Se kertoi kuinka se oli avautunut kaverilleen eilen tästä meidän etäsuhteesta.

Mä sanoin äijälle että mulla meinaa välillä usko loppua tähän suhteeseen. Se totesi, että sillä ei ja että se ei oo todellakaan luovuttamassa. Se oli hyvä kuulla nyt. Tietysti mä oon tässä TAAS miettinyt, että mitä mä haluun ja voiko äijä kuulua siihen, tolleen etänä. Taas kävi niin mun mietinnöissä, että mä tulin siihen tulokseen etten haluu luopua siitä. En haluu luopua siitä koska mä rakastan sen kroppaa, sen pientä kumpumahaa karvoineen ja somia pakaroita. Mä rakastan mun paikkaa sen kainalossa. Siis pelkästään noiden asioiden vuoksi mä en haluis siitä luopua. Ei mulle ekana tuu mieleen että mä rakastan sitä ja sen persoonaa. Ei, mä rakastan sen kroppaa ja sitä mitä mä siitä saan. Onko se rakkautta? Vai onko se riippuvuutta? Vai onko niillä lopultakaan kovin suurta eroa?

No, juuri tuossa äskeisessä puhelussa se itse aloitti aiheen tästä etähommasta ja mä olin todella lähellä ryhtyä sarkastiseksi ja alkaa vittuilemaan. Mutta sitten mä tajusin, että kerranki se PUHUU niinkuin mä aina toivon, enhän mä voi pilata sitä. Eihän se koskaan haluu puhuu jos mä vastaan siihen tolla tavalla. Kyllä mä myönnän että mullakin on peiliin katsomista, mutta se mua harmittaa ettei äijä koskaan sano mulle ääneen sitä mitä se toivois mun tekevän meidän suhteen eteen. Mä joudun itse tekemään ne huomiot ja jokainen varmaan ymmärtää kuinka hankalaa se on. Mä nyt sitten tajusin kannustaa sitä puhumaan ja tuli aivan vitun hyvä keskustelu. Mulla on nyt sairaan hyvä mieli :) Ja tietysti mä taas rakastan sitä. Ihan kokonaan. Enkä vois kuvitellakaan olevani ilman sitä.

Puolinainen oli lähdössä treffeille. Mä mietin että mä en varmaan osais treffailla. En mä oikeestaan koskaan oo treffaillu. Ne suhteet mitä mulla on ollu, on vaan tullu niiden ihmisten kans kenen kans oon ollut tekemisissä tavalla tai toisella. Yleensä niin että mä oon huomannut että hitto mä oon tuosta kiinnostunut ja sen tyypin mä oon sitten ottanut. En kauheesti ujostele näyttää tunteitani ja tavallaan siitä sadosta mä oon saanut paljon nauttiakin. En mä muuten osais toimiakaan, mutta ilokseni oon huomannut että miehet pitää aloitteellisista naisista. Äijänkin mä otin heti. Se on kyllä mun suuri rakkaus aikojen takaa. Tai silloin aikoinaan se oli vaan ihastus, saavuttamaton ihastus. Nyt se on mun. Ja sen puheista päätellen se tulee vielä olemaankin. Meillä on tässä kuussa meidän parisuhteen merkkipäivä ja harmittaa kun ei päästä yhdessä sitä juhlistamaan.

No joo. Tästä tuli nyt tällanen äijä-avautuminen, mutta siitähän sitä puhuu mikä mielessä on. Hitto mä oon taas rakastunut <3

Sinisestä kirkkaan keltaiseen ja taas siniseen

Maanantaina oli kyllä sininen fiilis. Mä oon huomannut että se liittyy jotenkin tohon mun 'entiseen' elämään. Kun mulle tulee sieltä vieraita tai kun mä käyn siellä, niin sen jälkeen  mä oon aivan rikki hetken. Kummallinen juttu. Mä en oikeen ymmärrä mistä se johtuu, en oo löytänyt itsestäni vihjeitä sen selvittämiseen.  Mulla ei ole mikään hillitön kaipuu takaisin entiseen eikä mitään sellaista. No ehkä se selviää jossain vaiheessa.

Tempaisin tuossa todella tiiviin työ- ja harrastusputken. Vaikka mulla oli koko viikon aika nihkeä olo, se väistyi kun oli tekemistä. Tiistai-aamuna lähdin kotoa, oon käynyt yöt nukahtamassa kotona ja tänään tulin työterveyshuollon kautta kotiin viikonloppuvapaille .. ja sairaslomalle. Taas (tai edelleen) kuumeessa ja jonkinlaista jälkitautia tässä nyt on liikkeellä. Oli jännä tunne tänään noin neljän aikoihin kun tulin kotiin, huomasin kaikki levällään olevat kamat, ne muutamat likaiset astiat joita ehdin sotkea, pölyt nurkissa. Enhän mä oo moneen päivään nähnyt asuntoani päivänvalolla! Siivoomaan siis, kuumeesta viis.

Luin tuosta Daalian blogista kuinka se kerto itsensä kehittämisestä. Yleissivistystä ja filosofiaa, ne on sille tärkeitä. Hieno homma. Musta on tosi upeaa että meistä ihmisistä on niin moneksi. Mä en oo itse koskaan kokenut esimerkiksi nyt vaikka filosofiaa tärkeäksi. Aikoinaan lukiossa se ainoa pakollinen filosofian kurssi sai mun karvat nousemaan pystyyn. Musta se oli älytöntä teoriaa teorian perään jotka sitten käytännössä sekoittuivat kuitenkin keskenään ja asian käsittelijästä oli lähinnä kiinni se, minkä teorian pohjalta se asiaa halusi käsitellä. Mä oon käytännön ja elämyksien ystävä. Mä haen harrastuksistani fyysistä toimintaa ja uusia kokemuksia, jotain mistä mä voin sanoa taas että olipa se mahtavaa! Mä nautin siitä että opin tekemään jotain uutta. Sitä mä nyt saan tässä uudessa harrastuksessani sieluni kyllyydestä. Toki nekin asiat jossain vaiheessa menettävät sen uutuudenviehätyksensä, mutta sitten siirrytäänkin opittujen taitojen hiomiseen ja käyttämiseen in real life.

Mistä tulee mieleen että tää etäsuhde on siltä osin mulle oikeesti vitun hankalaa. Mä tarvin käsinkosketeltavan ihmissuhteen. Tässä nyt ei tietysti olla viime päivinä ehditty paljon ees puhelimessa jutusteleen, koska siinä vaiheessa kun mulla on ollut aikaa, on se ollut myös sitä aikaa, mikä mun on pitänyt saada nukkua. Ja sitten tänään mä kysyn äijältä sen rahatilanteesta (siis josta mä tiedän että se on lähellä miinusta) ja lupaan laittaa sille jonkun verran että se selviää tilipäivään. Se sanoo ettei mun tarvi laittaa ja mä siihen että TIEDÄN, mun ei tarvi antaa sille senttiäkään, mutta mä nyt haluun ettei sen tarvi kynsiään syödä tulevan viikon aikana. Se toteaa siihen että kiitti, hei nyt täytyy mennä. Eikä sen jälkeen ota mitään yhteyttä. Moneen tuntiin. Ja voin sanoa, että tässä suhteessa se on perin outoa. Mutta vitut mä siitä. Olkoon siellä, tehköön mitä haluaa. Mä sairastan täällä ja kunhan mä tästä paranen niin mä jatkan mun omia uusia juttujani. PISTE

Harrastuksessa oli tällä viikolla intensiiviset harkat. Mä oon ollut siis todellakin vasta pari kuukautta siinä porukassa ja oon vielä ihan keltanokka. Mä sain treenipariksi kokeneen, mua vanhemman miehen. Se opasti mua kädestä pitäen ja mä opin siltä pirun paljon. Se oli hienoa, se tunne kun toinen ottaa koko ajan huomioon sen, että mä en tunne asiaa niin hyvin kuin se ja jakso opettaa ja antaa omaa arvokasta tietoaan aiheesta mulle. Hitto mä tunsin itseni erityiseksi! Se oli niin hyvä fiilis, että siitä miehestä, siitä fiiliksen antajasta tuli mulle erityinen henkilö kertaheitolla. Mä tiedän tästä lähtien että mä voin tuolla harrastuksen parissa luottaa siihen että se tarvittaessa neuvoo ja opastaa mua. Ja mä tiedän senkin että se haluu sen tehdä. Hienoa. Kun tässä hemmetin etäsuhteessa jää puuttumaan kaikki tuo. Tuo konkreettinen läsnäolo ja huomioiminen.  

Maalaamattomat munat

Mulla oli vaihteeksi 'perhe'pääsiäinen. Lasten ehdoilla. Mulla jäi kännit ottamatta ja munat maalaamatta. Koitan korjata sitä nyt tässä yhdellä siiderillä ja karkkipussillisella. Oltiin liikkeellä viime päivät taukoomatta ja se kyllä tuntuu. Toipilaana touhuuminen ja moneen kertaan itsensä palelluttaminen lyö tilit miinukselle vaikka hauskaa välillä olikin. Mulla oli tässä tosiaan vieraita muutaman yön ja kyllä mä huokasin helpotuksesta kun ne tänään lähti. Enkä sano etteikö olis ollu kivaa että kävivät, en missään nimessä. Se vaan vei mun voimat niiiiiin finaaliin. Pienessä asunnossa kun asuu monta päivää ihmisiä eri päivärutiineineen ja muineen ja täytyy koko ajan ottaa muutkin huomioon iloisesti hymyillen, niin kyllä siinä väsyy. Eri asia esimerkiks äijän kans olla aamua iltaa yhdessä, sille voi avautua jos sen naamataulu alkaa nyppimään tai se viipyy vessassa ihan liian pitkään aamulla.

Jäi tästä pääsiäisestä monta hyvää muistoa. Lakanapyykinkin ehdin jo pestä ja muutenkin vieraiden merkit siivota näkyviltä. Tadaa!! Home sweet home <3 Johtuuko lie tästä vieras-väsymyksestä, mutta oon nyt ollu noiden lähdön jälkeen tosi herkällä. Äijälle sanoin puhelimessa että mullon nyt huono päivä, ei johdu siitä eikä puhuta asiasta enempää kiitos, ja sehän sopi sille. Tietysti, milloin miehelle ei sopisi se, että ei tarvitse puhua? :) Kerranki mä en olis tienny yhtään mitä sanoa, jos nyt aateltais semmonen fiktiivinen keissi että se olis kysyny sen jälkeen ku mä sanoin etten haluu puhuu. No sitten mä pesin pyykkiä ja itkeä tirskuttelin itsekseni. Sitte mä päätin että on just sopiva aika lähteä ostaan muutamia loppuneita taloustavaroita. Sinne se itku ainakin jäi, kauppaan tai siihen matkan varrelle. Sittemmin on jo tullut naurettua. Äijänkin kanssa puhelimessa. Se on soitellut tänään ainakin tuhat kertaa, sellasia pikkupuheluita, ihan vaan varmaan siksi kun ei nyt ole oikein ollut edes puhelimessa yksityisyyttä sinä aikana kun oli noita vieraita.

Eikä näiltä puheluilta juuri muuhun voi keskittyäkään.