Mikään ei tunnu miltään.

Alkaa varmaan masentaan tää rankka työputki, jota on katkaissut vain yksi vapaa siellä, toinen täällä. Oon mä joinakin päivinä ollut ihan hurjan iloinen, mut sit tulee kammottavat laskut ja ollaan taas tällasessa tilanteessa, et mikään ei vaan tunnu. Mä nyt jollain tapaa ajelehdin. Tai kai mä oon koko elämäni jollain tapaa ajelehtinut, mut silleen hyvällä tavalla. Silleen, et maailma on mulle auki eikä mikään oo mahdotonta. Nyt musta tuntuu, et se ajelehtiminen on aina sitä samaa; uusia ihmisiä, uusia paikkoja, uusia kokemuksia, mut asiat silti pysyy. Asiat ei vaan kertakaikkiaan muutu, vaik kaikki muu ympärillä muuttuis. Mä oon jollain tapaa aina elänyt niin, et ei koskaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan ja oon aina ollut avoin kaikelle uudelle. Nyt mä oisin ehkä valmis siihen, et seisahtuisin miettimään ja ehkä jopa voisin alkaa rakentaan jotain pysyvää. Mä en vaan tiedä mille pohjalle mä sitä ryhtyisin tekemään. En mä tähän jää, se on varmaa, mut mihin mä jään? Sen näkee huomenna tai ensi vuonna, ehkä? Tai ehkä mä en nää sitä koskaan? Ehkä mun tarkoitus elämässä on vaan ajelehtia?